Suomi 5944

1862 lähtien Suomen junarataverkosto on kasvanut ja kehittynyt vastaamaan tuhansien ihmisten tarpeita. Kiskoja on vedetty ympäri maata 5944 kilometrin verran, josta 3256 kilometriä on sähköistetty. Enemmän kuin kilometrejä, on ratapenkoilla syntynyt tarinoita. Kaupunkien rakentuessa kiinni radanvarsiin on pystytetty aitoja estämään asiaton kulkeminen vaarallisilla rata- alueilla. Tuo suljettu alue on aidoista huolimatta toiminut eräänlaisena leikkipaikkana joillekin kaupunkilaisille ja siellä on nähtävissä jälkiä elämästä vuosikymmenten varrelta. Lukuisat sähkökaapit, tolpat, vaihdelaatikot, meluvallit, opastinkyltit ja juna- asemat ovat täynnä kirjoituksia ja väriläiskiä aikojen takaa. Merkkejä joita on useasti yritetty poistaa ymmärtämättä sitä, että ne ilmestyvät samaan paikkaan uudestaan ja uudestaan. Näin syntyy kerrostumia joista voi lukea vuosien kulkua ja lukuisia eri tarinoita. Ratasepeleillä lojuvat ruosteiset spraymaalipurkit ovat kuin ammusten hylsyjä sodasta auktoriteetteja vastaan. Ne ovat muistoja taistelusta, jossa nuoruuden intohimo oli auktoriteettia vahvempi ja ratapihojen merkitseminen jatkuu yhä edelleen.

Aitoihin leikatut reiät osoittavat laittomia reittejä ympäristöön, jossa vallitsee ainutlaatuinen urbaani rauhallisuus. Illan pimetessä sähköverkko kehrää hiljaa lukuisten eriväristen valojen loisteessa. Kaukaa voi kuulla kiskojen kolinaa ja ratakivien rapinan, kun rusakko pinkaisee pakoon läheiseen pusikkoon. Ajan kuluessa ratapihat muuttuvat ja osa historiasta katoaa. Joihinkin paikkoihin jää kuitenkin elementtejä, joista voi lukea tutut nimikirjaimet kymmenien vuosien jälkeen.

 

Aleksi Liimatainen ja Mikko Paakkonen

Talo Galtseilla

Sitkeästi on kansan suussa elänyt tarina maamme ainoan suomalaisen kuningattaren, Kaarina Maununtyttären Korppolaismäen rinteellä sijainneesta mökistä, jossa hän Erik XIV:n ollessa vankina Turun linnassa 1570 – 1571 jonkin aikaa asui ollakseen lähellä onnetonta aviopuolisoaan. Samalla paikalla, vinosti vastapäätä linnaa, sijaitsi myöhemmin niin kutsuttu Tuupikkalan torppa, josta vielä 1930 – luvun alussa oli jäljellä perustus sekä pari omenapuuta kertomassa jälkipolville paikasta, joka kauan sitten oli näkemässä kuuluisan rakkaustarinan tuskaa ja romantiikkaa.”

-Sakari Ekman, Seitsemän kukkulan kaupunki, Suomen Turku -lehti, nro 1, 1959

Ystävien kesken on näitä kansantarinoita jaettu nuotion äärellä ja uusia tarinoita on myös syntynyt. Kertomuksia, joissa rappioromantiikka korostuu ja katujen erilaiset performanssit ovat päänäyttämöllä. Legendat kertovat taiteilijoista, jotka piirtävät kuviaan seiniin ja kulkevat varjoja myöten. Puhutaan metsien miehistä, joiden unelmat ovat varallisuutta suurempia, mutta taskut ovat täynnä rikkauksia, joita ei voi rahaksi vaihtaa. Horisonttiin laskeva aurinko muistuttaa myös heistä, joiden tarinat ovat jääneet jo historiaan.

Kuten tarinat, myös maatumisprosessi kestää vuosia, ja muuttaa muotoaan jatkuvasti. Eroosion myötä syntyy rapistuneita ja karun kauniita pintoja. Lopulta on jäljellä vain maa-ainesta ja madot, jotka jatkavat työskentelyään, kunnes jäljelle ei jää enää mitään.

Uusi tarina saa alkunsa toukokuussa 2017, kun historialliselle Korppolaismäelle nousee Talo Galtseilla.

Aleksi Liimatainen & Mauno Leppänen